Outo olo. Yksinäinen. Mikellä oli eilen vapaata ja oma pomoni antoi minulle koko viikon vapaata, pyytämättä. Hyvä niin. En oikein jaksa ketään. En osaa vielä "elää normaalisti". Olen katsonut enemmän Star Trek -episodeja nyt, kuin mitä viimeisen kolmen kuukauden aikana yhteensä, koska ne tuntuvat tutuilta ja turvallisilta. Yritän pysyä liikkeessä, käydä koirapuistossa, pestä pyykkiä.
Kun ainoa tuntemani isoisä lähti, olin vasta kaksivuotias, enkä näin ollen juuri muista koko juttua. Isäni äiti, joka oli aikoinaan isän adoptioon antanut, kuoli kun olin 11-vuotias, emmekä me olleet mitenkään läheisiä. En itkenyt. En ollut ennen isän poismenoa juuri ollut kuoleman kanssa tekemisissä niin, että se olisi minun kovasti koskettanut. Ehkä siksi tämä on nyt erityisen vaikeaa, koska menetin ihmisen, joka on ollut elämässäni suurin ja tärkein vaikuttaja, joka on aina auttanut, ratkaissut vaikeat ongelmat ja antanut parhaat neuvot. Nyt tunnen olevani eksyksissä.
Välillä olo on melkein normaali. Pesen pyykkiä ja käyn koirapuistossa. Syön jotain. Välillä kaikki romahtaa, enkä jaksa olla se reipas tyttö, joka ei koskaan itke. Vihaan itkemistä. Isäni oli vahva, aivan loppuun saakka, vaikka olikin fyysisesti heikko. Hän oli itsenäinen jääräpää, joka ei koskaan halunnut antaa periksi missään oikeasti tärkeässä asiassa. Ei hän nytkään antanut periksi. Sydän sen sijaan ei vain jaksanut enää.
Olen niin onnellinen siitä, että melkein 30 vuotta minulla oli niin hieno isä. Todellinen esikuva ja arjen sankari. Isä kasvatti, ehkä hieman vahingossa iltatähdestään samanlaisen hyväsydämisen kapinallisen, kuin mitä itsekin oli. Yritän elää niin, että isä olisi minusta ylpeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti